Ehdinkin jo sivuta pääsiäistä aiemmassa kirjoituksessa ja koska se väistämättä taas lähestyy myös uskomatonta, niin käsitellään sitä sitten lisää.
Meidän Perhe keräsi netissä kyselyn kautta ajatuksia virpomisesta – Riesa vai rasit..ei kun ihana perinne.
Riesa. Nykyään.
Toista se oli silloin, kun oltiin pieniä ja asuttiin rivariyhteisössä Hyvinkään Veikkarissa. Me nähtiin oikeasti iso vaiva vitsojen koristelussa ja asun suunnittelussa. Pisamia piti olla. Jos jollain oli oikea kahvipannu, tulin vähän kateelliseksi. Itsellä vain pajukori.
Joskus lähdettiin matkaan jo ennen kahdeksaa (kuinkakohan moni oven takana heräsi pimpotukseen…), vain jotta muiden pihojen pennut eivät olisi ehtineet ennen meitä.
En minä muista mikä se motiivi tähän kaikkeen oli, kiva kierrellä ja lurauttaa ujo virpomisloru ja sit sai suklaamunan. Rahaa ei toivottu, mutta jos sitä sai oli se ehkä isoin juttu ikinä. Yhdessä paikassa asukilla oli valtava lasipurkki täynnä kymmenpennisiä ja sieltä sai jokainen virpoja ottaa yhden kourallisen korin pohjalle (niillä minikourilla tuotto oli ehkä kahden markan luokkaa).
Kerran serkkuni oli pukeutunut pääsiäispupuksi. Se oli aika siistiä ja erilaista. Hyvä Kirppu!
Lopetin virpomisen ehkä kymmenen ikäisenä..ehkä aiemminkin. Äiti?
Niin että miksiköhän tuolla kiertelee ovelta ovelle 13-vuotiaita jätkiä farkuissa, joku roskiksesta kaivettu huivi kääräistynä päähän ja yksi höyhen liimattuna vitsaan kinuamassa rahaa?
