Ei tää blogailu oikein lähtenyt käyntiin… Ehkä siksi, koska mielessäni rajasin hyvinvoinnin ruokaan ja liikuntaan, ja halusin tuoda koko ajan jotain ”uutta” informaatiota esille. Mutta onhan hyvinvointi niin paljon muutakin! Henkilökohtaisesti nautin ruoan ja liikunnan lisäksi erittäin paljon musiikista -laulamisesta, kuuntelemisesta ja siihen uppoutumisesta, teatterista -etenkin musiikkiteatterista, sekä muista ihmisistä inspiroitumisesta.
Joten tästä lähtien kirjoitan kaikesta siitä, mistä minulle tulee hyvä olla ja jonka haluan jakaa teidän kanssanne!
Olin tänään a cappella-ryhmän toisessa koelaulussa ja sanon vaan, että sielu, korva ja oma ääni lepää kun voi luottaa toisten osaamiseen ja saa keskittyä nuottien sijasta itse musaan. Ja että saa tehdä töitä mielettömien ammattilaisten ohjauksessa! Aiheesta lisää ehkä myöhemmin, kun tiedän mitä asian tiimoilta tapahtuu. Mitä tahansa se onkin, uskon että se on jotain hyvää 🙂
Laulaminen on merkillinen asia. Olen tämän syksyn aikana käynyt läpi noin 50 kriisiä, ajatellut lopettamista ja toisaalta taas saanut vahvistusta siihen, etten ehkä olekaan mikään kamalan paska. Laulajia riittää tässä maailmassa ja tärkeintä on, että jokainen löytää oman paikkansa ja intohimonsa. Olen hyväksynyt sen, ettei minusta tule koskaan poppisooloilijaa, enkä myy tsiljoonia levyjä ja mene naimisiin Michael Jacksonin kanssa, vaan nautin ja koen suuria onnistumisen tunteita musikaalilaulamisen ja stemmalaulannan parissa.
Suurten balladien ja eeppisten musikaalibiisien lisäksi nautin aivan äääääärimmäisesti rytmimusasta, etenkin gospelmeiningistä. Ja ei, ei mistään suomalaisesta kirkkokököstä jossa joku 16-vuotiaiden ripari-isosten bändi soittaa ja laulaa jumalan rakkaudesta Trio Niskalaukaus-meiningillä. No-hoooooo….
Kävimme NYC:ssa kuukausi takaperin ja koin siellä elämäni hienoimman kokemuksen brooklynilaisen seurakunnan The Love Fellowship Tabernalcen jumalanpalveluksessa. Seurakunnan 60-päinen, Justin Timberlakenkin taustalla laulanut kuoro päästi suustaan bändin johdolla ensimmäisen sävelensä ja se oli siinä. Itku tuli. Törkeän kovia laulajia. Törkeän upea meno. Uskoin jumalaan seuraavat neljä tuntia.
Tämän kolmatta hyvinvointiani käsittelevän postauksen lopuksi haluan tarjota teille muutaman klipin, jotka ehkä kertovat vähän siitä, mikä läikähtelee minun rinnassani:
Kantriballadit (tätä biisiä myös treenaan mielelläni): Trisha Yearwood – How do I live
Gospelmeininkiä (jos tiedätte YHTÄÄN kuoroa Suomessa, joka vetää näin, kertokaa): Hezekiah Walker & LFC
Musikaalipläjäys, joka nostattaa ihon aina kananlihalle: Wicked – No one mourns the wicked
Tehkää jotain itsellenne ensi viikolla!
